torstai 8. maaliskuuta 2018

Blogini on tiensä päässä! + päivitys

PÄIVITYS JUTUN LOPUSSA!

Tämä blogi loppuu 10.3.2018.
Audiovisuaalinen testamentti videossa. Valokuvauskoulu siirtyy omaksi blogikseen osoitteeseen: https://valokuvauskoulu.blogspot.fi/2018/03/valokuvauskoulu-aloittelijoille.html
Blogieni materiaali jää toistaiseksi paikalleen, mahdollisesti yhdistän parhaat jutut yhdeksi arkistoblogiksi, tai siirrän materiaalin omaan websivustoonsa.
Täydennän ja parannan koulua jatkossa säännöllisesti, kiitos - jos kerrot tarvitseville. Lehtikuvauksen oppikirjan runkoon odotan Pressfoton kuviani museovirastolta ja olen nyt varma, että saankin niitä.  Jatkan visuaalista vapaaehtoistyötä vanhuksille ja opetusprojekteja mediakritiikin ja valokuvauksen alueella, niitä on tulossa useita.
(
Saattaa olla, että perustan youtubekanavan syksyllä omaksi dementian torjuntakeinokseni, joltain muulta alueelta.) 
-
Valokuvauksen muutos pois ammattimaisuudesta ja kuvien visuaalisen merkityksen sitominen vain kuvaajan henkilöön ja julkisuusarvoon, tekee merkityksettömäksi rakastamastani työstä ja elämäntavastani kirjoittamisen.
-
Lehtikuvauksen järjestelmien sisällä vallitseva rakenteellinen korruptio ja mielistelyyn perustuva rekrytointi ovat niin sietämättömiä ilmiöitä, ettei tee mieli enää edes kritisoida, tuntee likaantuvansa.
-
Yhteiskunnan ja kuvajournalismin kohtaamisen arviointi on ollut jo pitkään turhaa - lukeneisuuden ja yleissivistyksen määrän romahdettua. Lehtikuvissa ei enää ole Valokuvia, niissä seistä pönöttää ihmisiä vinossa ja tappi päässään tuijottaen sinnetänne.
-
Tilanne on toivoton. Toisaalta...kun kaikki voitava on tehty, voi hyvällä omallatunnolla vihdoin lopettaa ja siirtyä muuhun toimintaan.


 


Post Scriptum.
Kirjoitan alla useiden pyyntöjen johdosta vielä lopuksi puukottajakuvasta, eli vuoden uutiskuvasta - en pysty edes katsomaan kerran läpimennon jälkeen mm.Valmusen tai muutakaan kuvamateriaalia, alkaa visuaalinen osaamattomuus oksettamaan ja itkettämään samaan aikaan. 
Kuvan copyright Liisa Huima / kuvasitaatti kuvajournalismin kritiikkiä varten.





Testamentin kymmenen säkeistöä.

Kyllä minä sen ymmärrän,

että kun kuvaaja tupsahtaa 

varautumatta "once in a lifetime" 

tilanteeseen, hänen kykynsä hahmottaa 

kokonaisuutta murenee ja toiminta 

muuttuu paniikiksi, mutta
sen paniikin ilmiasun palkitseminen on
myyräntyö kuvajournalismille.
-
Kuvan visuaalinen substanssihan 
tässä ei merkitse mitään -
vaan esilletuonti on poliittinen ratkaisu-
juryn tarve epätoivoisesti
nähdä edes yksi himmeästi
uutiskuvamainen otos tässä
robottien maassa, jossa
kuvaajien on pakko reprota pönöttäviä
päitä, koska täällä
ei helposti löydä sellaista, joka
räjäyttää tajunnan.
-
Meidän harvoin kuvattavissa oleva
väkivaltammekin  
lojuu kadulla hiljaa
ja poliisi pitää  
tappajaa
lohduttavasti polvesta kiinni.
Siinä sen kuvan viestin olisi pitänyt olla, 
ei kaupunkimiljöön arkkitehtuurikritiikissä.
-
Kuvaajan hätä ja osaamattomuus näkyy 
onnettomana visuaalisena suoritteena.
Kuva on amatöörimäinen 
ja täynnä lamaantumista ja kuvaajan
kadottamaa kykyä hahmottaa tärkein ja 
luoda siihen visuaalinen konteksti todellisuuden ja
ammattinsa vaateiden välille. Tuo on ymmärrettävää,
mutta samalla toivottoman surullista.
-
Kuva on kuuluisa reproduktio. 
Käytinköhän sanaa viimeisen kerran 
elämässäni blogini nyt loppuessa? 
Repro on tasossa skannerimainen leikkaus 
todellisuudesta. Ymmärrän, miksi se on otettu, mutta
en ymmärrä, miksi kuva palkitaan vain -
koska kuvaaja on onnellisen sattuman takia 
seisonut tuossa.
-
Kuvaparissa olen rajannut epäoleellisen informaation 
pois. Esimerkiksi vasemman laidan mainoksen,
jolla ei tekstiosuutensa takia ole
minkäänlaista merkitystä kuvan viestin kannalta. 
Miten se on kuvaan jäänytkin lamaamaan informaatiota?
Kuvaajan olisi pitänyt ottaa nopeasti tapahtumakartassa positio, 
jonka seurauksena poliisiin ei työnny taustalla olevan jalka. 
Silloin näkymä todellisuuteen olisi ollut häiriöttömämpi.
-
Kansainväliset reaktiomallit syntyvät 
vain ammattitaidosta, jota meillä -naiskuvaajien vallattua alan-
laajasti halveksitaan ja osaamisen tilalle tarjotaan aivan muuta.
Osaamisen tilalle on tullut kuvaajien henkilökohtaista glorifiointia
ja haastettelukuvia roskalehdissä.
Lehtikuvaajien  
puuttuva osaaminen korvaantuu
meikatulla naamarilla juorulehden jutussa.
Osaamisen pitää olla substanssisidonnainen, ei sukupuolisidonnainen.
Jos ei osaa - sitä ei saa peittää, jos osaamaton on nainen.
Se on vain arvo sinällään - eikä riipu jalkojen välistä.
Nyt osaamattomuus peitetään #metoo höttöön.
Jatkuva pakote poliittiseen korrektiuteen syö journalismin uskottavuutta.
-

30 vuotta sitten meillä kuvaajayhteisössä kumpikin 
sukupuoli osasi ja teki upeaa lehtikuvaa. Nyt tasa-arvon aikana 
olemme liikkuneet suuntaan, jossa sukupuoli merkitsee vain sitä,
että osaamattomuudesta kirjoittava teurastetaan. 
Ulkomaiset parhaat kuvaajakollegani olivat naisia, 
mutta heissä oli se ero - että he jäivät taustalle,
tuomatta itseään ja ulkomuotoaan esiin. 
Heidän ei tarvinnut korvata keskinkertaisuuttaan somejulkisuudella. 
Noiden upeiden naisten osaaminen puhui puolestaan.
Tasa-arvo, jota alallamme -70 ja -80 luvulla oli, on nykynaisten 
toimien kautta pyyhkiytymässä olemattomiin.
Jos ylläolevan perusteella minut leimataan sovinistikisi ok.
Olen kuitenkin ehdottoman 110% tasa-arvon kannalla.
Roska ei muutu kullaksi, kun sen tuottaa
katsojalle "oikean" sukupuolen edustaja.
-
Pohjalle olemme menneet, emmekä sitä itse huomaa. 
Siksikin on hyvä aika lopettaa tämä blogi turhana. 
"Sic transit gloria mundi". 
Niin katooa mainen kunnia,
on erinomainen latinankielinen fraasi 
tilanteessa, jossa olemme menettäneet 
kuvajournalismimme merkityksen 
ja tarkoituksen ja tuoneet tilalle 
henkilökemian pakollisen somefakenosteen,
kun muutakaan ei enää ole tarjolla.

-

Cheers honeyt. 
Vaari kääntää kylkeä.

MAIL - jos haluat muistuttaa jostain.


Lopettaessani blogillani oli ollut
113049 lukukertaa

   






sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Journalistiliitto pettää (melkein) aina

Erosin Suomen Journalistiliitosta joulukuussa 2017.
Liitto, jonka tarkoitus lienee suojella jäseniään petti minut, kuten se pettää yhä useammin lehtikuvaajat.
Liitto vaikuttaa ajavan agendaa, jossa lehtikuvaajien huonon kohtelun on tarkoitus saada kaikki kuvaaminen toimittajien haltuun, eli tuottaa ns hybriditoimittajia lehtikuvaajien töiden menetyksen kustannuksella.

Kaikki alkoi Pressfoton alasajosta 1989. Saamieni tietojen mukaan Aamulehti halusi AP:n kuvalinjan itselleen ja siinä tarkoituksessa tuhosi Suomen parhaan lehtikuvaajayhteisön. AL epäonnistui, AP ei suostunut ja PF kaatui. Meidät kuvaajat irtisanottiin.
Silloinen SJL neuvottelija meni niin räikeästi työnantajan puolelle, että protestoin asiaa. Muut kuvaajat puivat nyrkkiä taskussa. Fiksuja, koska saivat töitä myöhemmin.
Minut erotettiin samantien SJL:stä. Syyksi mainittiin maksamattomat jäsenmaksut. Minulla oli kuitenkin sillä hetkellä jäsenmaksuvapautus SJL:stä työttömyyden vuoksi.
Soitin liittoon ja ihmettelin erottamisen syytä ja puhelin lyötiin korvaan.


Ennen uuttaa liittymistäni ja sen jälkeen olen ihmetellyt, miksi SJL sujuvoittaa työnantajan toimia. Ikäänkuin SJL olisi lehtikuvaajien suhteen työantajan edustaja ja toimittajien suhteen työntekijöiden edustaja. 
Kun tästä yritää kertoa liitolle,  ei kukaan vastaa. SJL onkin siitä erikoinen liitto, että se pysyy vaiti, kun lehtikuvaajajäsenet koettavat ajaa asioitaan. Tyypillinen oli erään länsirannikon kollegani saama vastaus, kun hän otti yhteyttä liittoon ogelmien takia " Sopikaa paikallisesti" ja nauru päälle." SJL:ssä ollaan kovia nauramaan kuvaajille.

Aikanaan kuulin -90 luvulla työnantajanpuolen henkilöltä erään kuvauksen yhteydessä, että työehtosopimusneuvotteluissa neuvoteltiin ns. tekstikysymyksistä ennen palkkaa. SJL:llä oli lista muutoshalukkuudesta ja työnanotajalla lista huonnuksista. Ensimmäisenä SJL:llä oli lehtikuvaajien toivomukset, liiton ja työnantajan listoilta vedettiin vuorotellen yli vaade ja heikennys. Ensimmäisinä pelattiin kuvaajien asiat.


Oma viimeinen puristukseni alkoi neljä vuotta sitten, kun päätin tehdä retrospektiivin ja lehtikuvauksen oppikirjan Pressfoton kuvamateriaalini pohjalta. Otin yhteyden Museovirastoon, joka oli saanut PF kuva-arkiston haltuunsa monen mutkan takaa ja virasto kieltäytyi  yhteistyöstä silloin.  Kirjoitin SJL Petri Savolaiselle, joka ilmoitti minulle ottavansa casen hoitoon. Neljän vuoden ajan otin noin puolivuosittain yhteyttä liittoon kysyen, koska pääsen katsomaan kuviani. Asiaa kerrotiin hoidetun, mutta nyt on selvinnyt, ettei mitään ei oltu tehty.

Asiaa siirrettiin lakimiehiltä toisille neljän vuoden ajan. Joulukuussa 2017  minuun ottaa yhteyttä tuntematon 
mieshenkilö, joka sanoo:
"Hei sun kuva hommaasi ei ole hoidettu liitossa millään tavalla ja liitossa on naureskeltu että kauankohan se  puusa jaksaa kuviensa perään itkeä."
Otin yhteyttä liiton johtoon. Vastaus sama kuin ennenkin. Liiton puheenjohtaja kirjoittaa aina viestinsä alkuun saman lauseen: "O
len ollut 20 vuotta kuvan kanssa tekemisissä ja me kyllä yritämme jne............. diibadaaaa.
Hyvä. Mutta mitään ei tapahdu, ei minun mitättömässä asiassani, eikä lehtikuvaajien asiassa yleensä, (joka lienee peruuttamattomasti jo menetetty.....)


Neljä vuotta meni hukkaan SJL toimimattomuuden takia, ensin retrospektiivin suhteen ja sitten lehtikuvauksen oppikirjan suhteen.  Avasin itse uudestaan yhteyden museovirastoon, mutta nyt sen ylimpään johtoon ja pääsimme tyydyttävään sopimukseen, jossa saan käyttää kuviani kirjaani.
Ensimmäisessä keskustelussa, eivät paikalla olleet tienneet -- että SJL väitti olleensa heihin yhteydessä.

SJL siis petti minua ja nauroi päälle, kuten se tekee tällä hetkellä kollegoilleni, joita erotetaan, koska SJL:n ja työnantajan agendat ovat yhteneväisiä. Lehtikuvaajista halutaan päästä eroon, jotta toimittajille jää ansaintamahdollisuus yhä enemmän automatisoituvassa mediassa.

Mitä teen tämän tekstin suhteen.?
a) Linkitän tämän  SJL alajärjestöihin ympäri Suomea.
b) Linkitän tämän lehtien pääluottamusmiehille.
c) Teen tästä englannin ja ruotsinkielisen version ja linkitän sen pohjoismaisille SJL vertaisjärjestöille, koska SJL puheenjohtaja on myös pohjoismaisten liittojen yhteistyöelimen puheenjohtaja.
Mitä tuosta tiedottamisestani seuraa? Ei yhtään mitään. Nämä rakenteet maassamme ovat sementoituja ja pystyssä toimihenkilöittensä virkoja varten.
Jos olet lehtikuvaaja, eroa liitosta ja liity vaikkapa Ertoon, jossa olin Hämeenlinnan kaupunginteatterin aikoihin ja joka ei halveksinut minua työni takia, kuten SJL on tehnyt.


Post scriptum 1.
SJL yhteydessä toimii ns kevyyrittäjäosuuskunta Mediakunta, joka pitää omalta osaltaan huolta lehtikuvaajien lannistamisesta. Siellä on satasen keikoille 30 euron pienlaskutuslisä. Se koskee tietysti erityisesti silpputyötä tekeviä freekuvaajia, joilla voi olla kuukaudessa kaksikymmentäkin eri maksajaa asiakkaina
Kun kuvaaja teoriassa saisi 2000 euroa pikkukeikoista/brutto, niin Mediakunnan pienlaskutuslisän ja muiden maksujen jälkeen hänelle jää noin 20 euroa per kuvaus, eli yhteensä about 400+ euroa.
Tyhjän saa pyytämättäkin.

Post scriptum 2.
SJL:llä ja journalistiliitolla oli oma ahdistelu ja työpaikkakiusamistapauksensa muutama vuosi sitten. Luit oikein, liiton lehdessä. Ahdistelu sai aikaan sairastumia ja pitkiä poissaoloja. Se painettiin villaisella ja nyt #metoon ollessa vauhdissa, siitä ei puhu kukaan enää mitään.

Post scriptum 3. Jos en olisi päässyt takaisin liiton jäseneksi, olisin HEO:n jälkeen ollut todella kusessa, koska kaikki asiakkaani olivat ottaneet opetuksen alkamisen jälkeen uudet kuvaajat hommiin. Toisaalta jos liitto olisi tehnyt työnsä 2011 - ei minua olisi saatu talosta ulos niin helposti, kuin nyt kävi. Kannattaa varoa suututtamasta uskovaisia puolustamalla sananvapautta ja luottamalla lakiin, ihan vaan vinkkinä.
Jumala hakkaa kyllä Suomen lain 5-0 😜




MAILAA mielipide




perjantai 2. maaliskuuta 2018

Tätä et muistanut

Löysin vanhan automaattivaakalipun.
Mikä se muka on?
Rautatieasemilla oli bensamittarin näköinen hieno kromattu laite -60 ja -70 luvuilla. Menit seisomaan tasolle ja laitoit 10 tai 20 penniä koloon. Vaaka tulosti pahvilapun...joka oli ihan junalipun näköinen. Lipussa oli painosi ja muuta infoa.
Huh, olen 10 kiloa ylipainoinen tuon mukaan.


torstai 1. maaliskuuta 2018

Tuli hyvä olo.

Jos Pirin kuvankäyttöepisodista tuli kurja olo ( originaalin ottajan lupaa ei oltu kysytty, oli kysytty vain kuvien nykyisen omistajan lupa) - niin sitäkin parempi olo tuli Seniorisäätiön vanhainkodissa, kun tulin paikalle tänään noin 14.30.
Kurjaa tosin, että suurin osa vanhuksista oli flunssassa, parantukaa pian.
-
Paikalla oli siis vain kaksi asukasta, josta toinen sanoi osaamiseeni liittyen elämäni ensimmäisen ja tähän mennessä ainoan ystävällisen lauseen. "Mä olen odottanut sua, tää kuvajuttu on viikon kohokohta".
-
Kyyneleethän se sai silmänurkkiin minulle.

Surullista osaamattomuutta osa #189.

Kun lehti tekee näin yleishyödyllisen jutun elvyttämisestä, niin sydämestään toivoisi, että kuvat ottaa ammattivalokuvaaja. Yksi valokuvaajan perusosaamisen mitta on, ettei edes koeta kuvata MUSTIIN pukeutuneita ihmisiä lumella LPI 60 luokkaa olevaa D = korkeintaan 1,2 sanomalehteen, jolloin syntyy kuvasarjan näköisiä epämääräisä pipopäisiä möykkyjä. Senverran pitää tietää. ( HUOM! toki noin voi tehdä JOS osaa avata mustan pään.) Toinen mitta on vartaloiden mittasuhteiden toistumisen vaikeus eli ns. "jäätelötötteröilmiö" kun kuvataan tarpeettomasti yläviistosta ja kaikenlisäksi laajiksella, joka on tässä turhaa.
-

Tässä kuvakoosteessa kuvat ovat kuin hädissään olevan amatöörin ottamia, vaikka kuvaaja lienee kokenut sotakuvaaja. Tällaisesta tulee niin toivottoman surulliseksi.
Asiassa on hyvä puoli, Meltio ei tiettävästi ole esitellyt itseään 7 päivää lehdessä tai Me Naisissa kuten toinen julkkiskuvaaja.
-
Tästä puuttuu enää kuvaajan kertomus kuvaamisesta, toimintamalli joka tekee naurunalaiseksi nykyisen HS:n reppareita. Lehtikuvaajan pitää olla näkymätön, hajuton ja mauton ja puhua vain kuvillaan.


Copyright HS / kuvat Niklas Meltio / kuvasitaatti kujokritiikkiä varten.

sunnuntai 25. helmikuuta 2018

Suomalainen maailmankäsitys

YLE osasi kerrankin, mutta tarkoittamatta tekoaan.
Olen vertailija ja koko elämäni hakenut omiin kuviini ja käsitemaailmaani kontrastia.
Silloin on helpompi huomata ja huomauttaa.
Tänään 25.2.2018 YLE onnistuu herättämään piilevän ristiriitahakuisuuteni. Journalistin on oivallettava enemmän ja suodatettava ja kärjistettävä vaikeat asiat kohderyhmälleen. Sinä, yksi noin kymmenestä lukijastani olet nyt kohderyhmäni. Haastan sinut jäljempänä, odota hetki ja....
...katso alla olevaa kuvasitaattia.




Maailmankäsityksemme matelee omahyväisyydessä. Talviolympialaisten aikana maailmankäsityksemme syntyy siitä, miten doupatut urheilijat hiihtävät kovaa vauhtia, jossain kaukaisessa maassa. Lähietäisyydellä Koreasta on maita ( tai hiihtokilpailuihin osallistuu), joiden diktaattorit ovat valmiita käynnistämään kolmannen maailmansodan, koska se olisi heistä hauskaa. Jos WW3 alkaa, on mahdollista - että koko elämä maailmassa tuhoutuu. Tuhoutumisen yhteydessä bunkkereissaan henkiin jäävät ne, jotka apokalypsin käynnistivät ja bunkkereiden ulkopuolle kuolevat miljardit hyvät ihmiset. Sinäkin.

Sisimmässämme tiedämme edellisen, mutta toivomme silti kiivaasti, että joku hiihtäisi kovempaa, että voisimme heiluttaa lippua ja olla ylpeitä, mistä?
Haluamme hetkellisen yhteenkuuluvaisuuden tunteen, että testeissä näkymättömiä aineita käyttäneet urheilijat saavat sponsorirahaa. Niin ovela on ultranationalismi - että siihen sulautumalla voimme sujuvasti unohtaa vaikkapa Syyrian tilanteen.
Jokainen Venäjän tai USA:n riekaleiksi pommittama lapsi on kuitenkin lapsenuskossaan tärkeämpi ihminen - kuin yksikään ladulla laudat jalassaan puhkuva hiihtäjä ja kaukalossa keppi kädessä kumipalaa huitova jääkiekkoilija.


Jos olet uskovainen, etkä piittaa näistä pienimmistä, et piittaa jeesuksestasikaan. Jos olet laillani ateisti - mutta saat euforiaa olympialaisten hiihdosta enemmän kuin maailmanlaajuisesta tuskasta, tuet sen tuskan eskaloitumista. Minua ei koskaan jätä rauhaan neljävuotiaan Phât:in silmät. Hän katsoi mustista aukoistaan suoraan minuun kuollessaan. Niissä silmissä ei ollut hiihtäjän tuottama nationalistinen kunnia, vaan käsittämätön kauhun kuilu - hänen vajotessaan mustaan, totaaliin pimeyteen - jonka takana ei ole mitään. Sinä ja minä olemme tähän syyllisiä. Sensijaan emme ole tehneet mitään 50km olympiakullan eteen.

Kuvan © copyright Jore Puusa 2018

Tuossa länsimaiden exploitaation uhrissa on koko maailma. Hänen tuskansa on aito - toisin kuin luuloteltu ilosi hiihtokilpailun voitosta. Ilosi syvempi tarkoitus on olla sumuverho todellisuuden ja sinun välissä. Urheilijaa ihailevan nationalistin ilo on harha ja hänen ulkopuoleltaan tuleva tarkoitushakuinen manipuloitu pseudotunne. Tuota iloa tarvitsee hallinto pysyäkseen vallassa, jotta kansa ei ajattelisi hankalia asioita.
Lapsen puolesta tuskan tunteminen olisi ylivoimaista - koska tuo tuska muuttuisi todelliseksi tunteeksi, emmekä kestäisi siitä seuraavaa ahdistuneisuutta.
Suuri osa meistä ohittaa sujuvasti tuskan, tuemme sensijaan itsemme ulkopuolella olevan urheilijan rahallista onnistumista. Huippu-urheilussa on kyse yksilön mammonasta ja sponsoreiden mainosten tuottamasta ostamisen lisääntymisestä ja osakkeenomistajien menestyksestä.

Goethe sanoi: "Urheilu on kansakunnan syöpä". Yhdyn häneen tässä, senverran paljon olen - vaikkapa olympialaisia kuvannut. Menestys humanismissa ei ole kansakunnan syöpä, vaan humanismi on kaikkia varten. Humanismia emme kuitenkaan juhli torilla liput liehuen. Humanismi ja kulttuuri muokkaisivat toteutuessaan maailmaasi enemmän, kuin yksikään jonkun muun hiihtämällä saavutettu voitto. Jokainen lukematta jäänyt kirja tai katsomatta jäänyt taidenäyttely on valtava tappio - mutta katsomatta jäänyt jääkiekko-ottelu on valtava voitto, jos sen ajan käytät oman luovuutesi kehittämiseen.


------------------
Miten sinä koet tämän kirjoituksen?

Uskallatko kirjoittaa mielipiteesi emailiin - jotta voin julkaista tekstisi tässä alla.
Nimelläsi toki. Kirjoita asiasta, älä minusta. Sitä kutsutaan keskusteluksi.
jore piste puusa ätt kolumbus piste puusa







maanantai 19. helmikuuta 2018

Mokasta mokaan...

(sarcasm trigger warning)

..marssii valtakunnan ykköslehti.
Tänään meillä on juttu oikean jalkansa sirkkelionnettomuudessa menettäneestä kirjailijasta. Muutama sivu eteenpäin Viikon eläin palstalla ( josta pidän kovasti) on ihan oikeasti yksijalkainen kukko. Hauskaa.








Sivunmennen sanoen, tässä yksi asia, jota opetin hiilenä HEO:ssa ( jolta koetan edelleen saada maksamatta jääneet palkat ja korvaukset ym).
Amputoidut raajat. Kannattiko olla hiilenä. Kyllä.  Muutama oppi. Helttunen ainakin.








sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Meitä niin nauratti punaisten teloituspaikalla, hahhahaaa

Oli kiva keikka HS:n Heidi Piiroisella.
  

"mentiin vähä katteleen sinne missä jotai punasii oli teloitettu joku 200 vuotta sitte mutt mitä siit kuvattavalla oli siis aivan iihana punanen huivi ja punanen naama ja kyllä meitä niin nauratti nenäki sil oli ihan punainen ja oli siis nii kivaa kun se ei alkanu märiseen mun kuvista kun niitä yhdessä sitte katteltii lattella vaix suoraan sanottuna se näytti ihan kauheelta mut siis hei aivan IHQU keikka, napattii lopux aivan ihanat kevätkääryleet ja  sushit lounaal ... no merilevä oli siis hiukka kuivaa mut enivei jotai toimittaja synkistelee tuossa päällä no meni se päivä tuossakin kuvii otellessa vaik enmä mitää kyllä tiedä mitä sielä oli siis tapahtunu mutta mitä välii.


On monia tapoja nolata itsensä julkisesti. Yllä niistä yksi. Kun tehdään juttu 100 vuotta sitten teloitetuista punaisista,  tämä hyväkäs kelaa, miten kiva kuvatun huivi oli ja miten naurettiin punaista nenää yhdessä. Luulisi, että toimituksessa joku tajuaa suhteuttaa kuvaajan pöljät sanat jutun aiheeseen.
Ja
Ammattilainen ei koskaan tsimppaa (
chimping eli otetun kuvan tarkistaminen näytöltä jatkuvasti, jolloin kamera on poissa käytöstä kun jotain tapahtuu), mutta ennenkaikkea ammattilainen ei ikinä näytä kuvatulle juuri ottamiaan kuvia ja juttele niistä kivoja, naureskellen söpöjä pikku punanenulista. Pro vastaa itse omista kuvistaan ja itse ne valitsee, vai mitä John Woodward, Lehtikuva Oy:n entinen telefoto-operaattori ja HS kuvatoimittaja nyt.



Mutta onneton valokuva, sehän tässä jutunpoikasessa oli lähtökohta.




Itse en ole koskaan uskonut paranormaaleihin ilmiöihin, mutta nyt pitää muuttaa linjaa. Tuolla ympyrän sisässä on kaksi 100 vuoden takaa palannutta teloitettua zombia.  Kuva muuttuu samassa naurettavaksi. Mitä, etkö huomannut. Pitää huomata, kumpikin silmä auki kuvatessa. Keskellä kuva-alaa pönöttää huuhkaja?? tms. otus josta roikuu punainen katiskanmerkki. Tuo huuhkaja tai hylje on keskellä ei yhtäänmitään. Jopa niin vahvasti ei mitään,  että kuva liukenee sivunpohjaksi yläreunastaan. Vasemmassa laidassa on hieno möykky? Oikealla nuo kaksi zombieta ja muutama möykky lisää. Surkea esitys.

Olen muuttanut ajatuksiani. Aiemmin olin vahvasti staffereiden kannalla, mutta kun katson tällaista visuaalista laiskuutta maan johtavassa lehdessä, olen sitä mieltä - että ukot ja akat pihalle.. Pystyvä mies tai nainen johtamaan puljua.
Kuvatoimittajat vaihdetaan ammattilaisiksi, eikä mitään palkintokeikkoja tai duuneja enää hyväksytä. Sitten aletaan käydä läpi friikkuja. Kaikki perseennuolijafreet ulos heittämään frisbeetä musiikkitalon viheriölle ja tilalle niitä, jotka osaavat jotain. Niitä nimittäin on. Ainakin 10 Suomessa. Plus miinus kolme. Tuosta kamasta yllä olisi saanut potkut aikana, jolloin kuvalla piti olla kova substanssiarvo.

Mitä minä tässä keuhkoan, samaa juttua kirjoitan jo lähes 20 vuoden ajalla. Mikään ei muutu, koska keskustelua ei ole, eikä sitä sallita. Erimielisyys, osaaminen ja innovaatiot ovat pahin mahdollinen asia alalla.
Katsokaapa kuvajournalistit ry:n facea!
Päivityksien alla ei ole yleensä AINUTTAKAAN keskustelua. Se kuvaa sitä - missä olemme.
Suurin oa joukosta ei osaa kirjoittaa kuin nimensä ja se osa -- joka osaa-- pitää suunsa visusti kiinni, koska YT vaanii horisontissa. Jokainen free tietää, että kaikki muu kuin avoin nuoleskelu johtaa dispoon ja staffereita taas ei voisi vähemmän kiinnostaa joku lehtikuvaaminen, sama palkka - kuten HS kuvaajat sanoivat aikanaan - kun intoilin duunissa asiasta.
Hiukan sama ilmiö kuin keskikoulussa, äänsit englannintunnilla hyvin, välkällä sait sitten turpiisi siitä.  Suomessa ei vaan saa rangaistuksetta osata mitään.





jore.puusa@kolumbus.fi

Onko sinulla mielipide?
Paina nappia yllä ja mailaa - niin julkaisen ilman nimeäsi.
Kirjoita asiasta, älä suomalaiseen tapaan kirjoittajasta.