Blogini on tiensä päässä! + päivitys

PÄIVITYS JUTUN LOPUSSA!

Tämä blogi loppuu 10.3.2018.Audiovisuaalinen testamentti videossa. Valokuvauskoulu siirtyy omaksi blogikseen osoitteeseen: https://valokuvauskoulu.blogspot.fi/2018/03/valokuvauskoulu-aloittelijoille.html
Blogieni materiaali jää toistaiseksi paikalleen, mahdollisesti yhdistän parhaat jutut yhdeksi arkistoblogiksi, tai siirrän materiaalin omaan websivustoonsa.
Täydennän ja parannan koulua jatkossa säännöllisesti, kiitos - jos kerrot tarvitseville. Lehtikuvauksen oppikirjan runkoon odotan Pressfoton kuviani museovirastolta ja olen nyt varma, että saankin niitä.  Jatkan visuaalista vapaaehtoistyötä vanhuksille ja opetusprojekteja mediakritiikin ja valokuvauksen alueella, niitä on tulossa useita.
(Saattaa olla, että perustan youtubekanavan syksyllä omaksi dementian torjuntakeinokseni, joltain muulta alueelta.) 
-
Valokuvauksen muutos pois ammattimaisuudesta ja kuvien visuaalisen merkityksen sitominen vain kuvaajan henkilöön ja julkisuusarvoon, tekee merkityksettömäksi rakastamastani työstä ja elämäntavastani kirjoittamisen.
-
Lehtikuvauksen järjestelmien sisällä vallitseva rakenteellinen korruptio ja mielistelyyn perustuva rekrytointi ovat niin sietämättömiä ilmiöitä, ettei tee mieli enää edes kritisoida, tuntee likaantuvansa.
-
Yhteiskunnan ja kuvajournalismin kohtaamisen arviointi on ollut jo pitkään turhaa - lukeneisuuden ja yleissivistyksen määrän romahdettua. Lehtikuvissa ei enää ole Valokuvia, niissä seistä pönöttää ihmisiä vinossa ja tappi päässään tuijottaen sinnetänne.
-
Tilanne on toivoton. Toisaalta...kun kaikki voitava on tehty, voi hyvällä omallatunnolla vihdoin lopettaa ja siirtyä muuhun toimintaan.

 


Post Scriptum.
Kirjoitan alla useiden pyyntöjen johdosta vielä lopuksi puukottajakuvasta, eli vuoden uutiskuvasta - en pysty edes katsomaan kerran läpimennon jälkeen mm.Valmusen tai muutakaan kuvamateriaalia, alkaa visuaalinen osaamattomuus oksettamaan ja itkettämään samaan aikaan. 
Kuvan copyright Liisa Huima / kuvasitaatti kuvajournalismin kritiikkiä varten.

Testamentin kymmenen säkeistöä.

Kyllä minä sen ymmärrän,

että kun kuvaaja tupsahtaa 

varautumatta "once in a lifetime" 

tilanteeseen, hänen kykynsä hahmottaa 

kokonaisuutta murenee ja toiminta 

muuttuu paniikiksi, mutta

sen paniikin ilmiasun palkitseminen on

myyräntyö kuvajournalismille.

-

Kuvan visuaalinen substanssihan 

tässä ei merkitse mitään -

vaan esilletuonti on poliittinen ratkaisu-

juryn tarve epätoivoisesti

nähdä edes yksi himmeästi

uutiskuvamainen otos tässä

robottien maassa, jossa

kuvaajien on pakko reprota pönöttäviä

päitä, koska täällä

ei helposti löydä sellaista, joka

räjäyttää tajunnan.

-

Meidän harvoin kuvattavissa oleva
väkivaltammekin  lojuu kadulla hiljaa
ja poliisi pitää  tappajaa
lohduttavasti polvesta kiinni.

Siinä sen kuvan viestin olisi pitänyt olla, 

ei kaupunkimiljöön arkkitehtuurikritiikissä.

-

Kuvaajan hätä ja osaamattomuus näkyy 

onnettomana visuaalisena suoritteena.

Kuva on amatöörimäinen 

ja täynnä lamaantumista ja kuvaajan

kadottamaa kykyä hahmottaa tärkein ja 

luoda siihen visuaalinen konteksti todellisuuden ja

ammattinsa vaateiden välille. Tuo on ymmärrettävää,

mutta samalla toivottoman surullista.

-

Kuva on kuuluisa reproduktio. 

Käytinköhän sanaa viimeisen kerran 

elämässäni blogini nyt loppuessa? 

Repro on tasossa skannerimainen leikkaus 

todellisuudesta. Ymmärrän, miksi se on otettu, mutta

en ymmärrä, miksi kuva palkitaan vain -

koska kuvaaja on onnellisen sattuman takia 

seisonut tuossa.

-

Kuvaparissa olen rajannut epäoleellisen informaation 

pois. Esimerkiksi vasemman laidan mainoksen,

jolla ei tekstiosuutensa takia ole

minkäänlaista merkitystä kuvan viestin kannalta. 

Miten se on kuvaan jäänytkin lamaamaan informaatiota?

Kuvaajan olisi pitänyt ottaa nopeasti tapahtumakartassa positio, 

jonka seurauksena poliisiin ei työnny taustalla olevan jalka. 

Silloin näkymä todellisuuteen olisi ollut häiriöttömämpi.

-

Kansainväliset reaktiomallit syntyvät 

vain ammattitaidosta, jota meillä -naiskuvaajien vallattua alan-

laajasti halveksitaan ja osaamisen tilalle tarjotaan aivan muuta.

Osaamisen tilalle on tullut kuvaajien henkilökohtaista glorifiointia

ja haastettelukuvia roskalehdissä.
Lehtikuvaajien  puuttuva osaaminen korvaantuu

meikatulla naamarilla juorulehden jutussa.
Osaamisen pitää olla substanssisidonnainen, ei sukupuolisidonnainen.
Jos ei osaa - sitä ei saa peittää, jos osaamaton on nainen.
Se on vain arvo sinällään - eikä riipu jalkojen välistä.
Nyt osaamattomuus peitetään #metoo höttöön.
Jatkuva pakote poliittiseen korrektiuteen syö journalismin uskottavuutta.

-

30 vuotta sitten meillä kuvaajayhteisössä kumpikin 

sukupuoli osasi ja teki upeaa lehtikuvaa. Nyt tasa-arvon aikana 

olemme liikkuneet suuntaan, jossa sukupuoli merkitsee vain sitä,

että osaamattomuudesta kirjoittava teurastetaan. 

Ulkomaiset parhaat kuvaajakollegani olivat naisia, 

mutta heissä oli se ero - että he jäivät taustalle,

tuomatta itseään ja ulkomuotoaan esiin. 

Heidän ei tarvinnut korvata keskinkertaisuuttaan somejulkisuudella. 

Noiden upeiden naisten osaaminen puhui puolestaan.

Tasa-arvo, jota alallamme -70 ja -80 luvulla oli, on nykynaisten 

toimien kautta pyyhkiytymässä olemattomiin.
Jos ylläolevan perusteella minut leimataan sovinistikisi ok.
Olen kuitenkin ehdottoman 110% tasa-arvon kannalla.
Roska ei muutu kullaksi, kun sen tuottaa
katsojalle "oikean" sukupuolen edustaja.

-

Pohjalle olemme menneet, emmekä sitä itse huomaa. 

Siksikin on hyvä aika lopettaa tämä blogi turhana. 

"Sic transit gloria mundi". 

Niin katooa mainen kunnia,

on erinomainen latinankielinen fraasi 

tilanteessa, jossa olemme menettäneet 

kuvajournalismimme merkityksen 

ja tarkoituksen ja tuoneet tilalle 

henkilökemian pakollisen somefakenosteen,

kun muutakaan ei enää ole tarjolla.

-

Cheers honeyt. 

Vaari kääntää kylkeä.

MAIL - jos haluat muistuttaa jostain.


Lopettaessani blogillani oli ollut
113049 lukukertaa