15 kertaa peräkkäin olen kirjoittanut vuoden Lehtikuvaajakilpailusta (tai kuten sitä nykyään kutsutaan kuvajournalistikilpailuksi.)
Tänä vuonna päätin ensin, etten bloggaa aiheesta. Minua sapetti katsoa kontekstistaan irtireväistyjä kuvia, jotka olivat silppua sieltä sun täältä, mutta eivät taatusti omasta maailmastamme.
-
Mitä käsite oma maailmamme minulle tarkoittaa?
Laajenevaa köyhyyttä.
Vanhusten yksinäisyyttä.
Eutanasian tarvetta ja hakuisuutta.
Pakolaisiin kohdistuvaa vihaa.
SOME:n räjähtämistä erimielisten rankaisukoneistoksi.
Fasistien nousua.
Ääriliikkeitten aikaansaamaa koulukiusaamista.
Kansakuntamme jakautumista vihaaviin ja vihattuihin.
Kansakuntamme jakautumista rikkaisiin ja köyhiin.
Pelon leviämistä yhteiskuntaamme.
Puolen miljoonan työttömän tuskaa.
Uskonnollisten liikkeiden terroria ja seksuaalista rikollisuutta.
Heikko-osaisten kyvyttömyyttä maksaa lääkkeitään ja välttämättömyystarvikkeitaan.
Ihmisten lukkiutumista digitaalisiin laitteisiin.
Peliriippuvuuden nousua huumeriippuvuuden rinnalle.
Yksikään Suomen vuoden 2016 lehtikuvista ei perannut näitä alueita rajusti. Hädin tuskin kosketteli. Pienemmät lehdet ovat romahtamasa talousvaikeuksiin, josta seuraa- että ne sylkevät visualistinsa ulos ja klikkausjournalismin johdosta keskittävät juttunsa tv juontajien rinnannympärykseen ja murhattujen määriin. Kotimaa unohtuu ja halutaan unohtaa.
-
Lehtikuvakilpailun suuri ongelma on, että se esittää yksittäisiä kuvia hassuin nimin. Kuvat voivat olla myös julkaisemattomia. Tekstistä irrotetut kuvat eivät ole kuvajournalismia.
Nykyisen systeemin sijaan kilpailun pitäisi olla puhtaasti kokonaisvaltaisen journalismin näköinen, eli faksimile lehden sivusta. Se johtaisi monenlaiseen virkistymiseen. Näin ei tule käymään. Kokeilin itse tätä pari kertaa, mutta voimani eivät riittäneet ylläpitoon.
-
Suomen paras lehtikuva on Akseli Valmusen Koreassa otettu reproduktio koirasta. Koiran ympärillä on kilometri tyhjää, kuvassa ei ole mitään visuaalista. Se on kuin kloonausfirman mainoskuva. Se ei kyseenalaista, ei kerro kloonaamisesta yhtikäs mitään yksinään. Koirakuvan laitankin pikkiriikisenä, mutta laitan saman kuvaajan kokosivun suorituksen hiukan isompana. Kuvaajan pitää kyetä tuottamaan tasaisesti korkealaatuista lehtikuvaa..ja vaikka se ei aina ammattilaiseltakaan ole huimaa - ei se saisi koskaan olla amatöörimäistä paskaa kuten Valmusen kuvattavaa loukkaava henkilökuva tässä jatkossa.-
Voittajakuvan perusteluissa (joiden pohjalta kuva lieneekin valittu) lukee:
Vuoden lehtikuva kutittelee mielikuvitusta. Se tarjoaa informaatiota monella eri tasolla, mutta vaatii katsojalta aktiivista lukemista. Se on vahva, ikoninen kuva luonnollisesta olennosta epäluonnollisessa ympäristössä. Kuva näyttää meille mitä ihminen on valinnut osakseen tässä maailmassa.
Tuo teksti on kuin taiteen maisterin ekan näyttelyn kuvaus Hippolyten esitteestä. Yhtä onnetonta taidepuhetta. Kuvassa on koiranpentu ja kumihanskat - joiden sormista ei saa selvää ja valtava määrä merkityksetöntä miljöötä. Tuomariston teksti ei asiaa muuksi muuta. Kuva on tasossa oleva repro, joka ei kutittele muuta kuin myötähäpeäpesäkettä -- kun sitä ja koko kilpailua vertaa naapurimaittemme voittajakuviin. Vahva ikoninen --- kiss my ass. Surkea repro ei muutu paremmaksi reproksi, vaikka siihen kiedotaan millainen merkityskasauma ikinä.
Onko ihminen valinnut osakseen muuttua koiraksi? Se on paras ajatus koko tekstissä.
Tässä vuoden lehtikuvan ottajan työskentelymoraali.
........ja tässä vuoden mikä lienee, kuva Akseli Valmunen HS.
Alla vertailun vuoksi Ruotsissa David Lagerlöfin Expo Tidningenille ottama ihan oikea LEHTIKUVA........Kuvassa suuren rohkeuden ja inhimillisen tuskan ilmentymä.
Suomessa näitä asioita ei kuvata. Tai jos kuvataan, niitä ei näy lehdissä.
Lehtikuva ei ole mikään putsattu ja kiillotettu mainoskuva piskistä, vaan kosketus ihmiseen. Lehtikuva ei ole myöskään jokaisessa nykyhaastettlussa vaakakuvaan kätketty epätarkka vaaleanpunainen torso..lienee trendi, mutta karkottaa loputkin lukijat ja tilaajat.
Verratkaa näitä kahta ja miettikää, mihin olemme keisarin uudet vaatteet järjestelmässämme päätyneet. Canon sai mainoksensa esiin, ok. Rakenteellinen korruptio ja rehellisen keskustelun puute jatkuu.
-
Mitä käsite oma maailmamme minulle tarkoittaa?
Laajenevaa köyhyyttä.
Vanhusten yksinäisyyttä.
Eutanasian tarvetta ja hakuisuutta.
Pakolaisiin kohdistuvaa vihaa.
SOME:n räjähtämistä erimielisten rankaisukoneistoksi.
Fasistien nousua.
Ääriliikkeitten aikaansaamaa koulukiusaamista.
Kansakuntamme jakautumista vihaaviin ja vihattuihin.
Kansakuntamme jakautumista rikkaisiin ja köyhiin.
Pelon leviämistä yhteiskuntaamme.
Puolen miljoonan työttömän tuskaa.
Uskonnollisten liikkeiden terroria ja seksuaalista rikollisuutta.
Heikko-osaisten kyvyttömyyttä maksaa lääkkeitään ja välttämättömyystarvikkeitaan.
Ihmisten lukkiutumista digitaalisiin laitteisiin.
Peliriippuvuuden nousua huumeriippuvuuden rinnalle.
Yksikään Suomen vuoden 2016 lehtikuvista ei perannut näitä alueita rajusti. Hädin tuskin kosketteli. Pienemmät lehdet ovat romahtamasa talousvaikeuksiin, josta seuraa- että ne sylkevät visualistinsa ulos ja klikkausjournalismin johdosta keskittävät juttunsa tv juontajien rinnannympärykseen ja murhattujen määriin. Kotimaa unohtuu ja halutaan unohtaa.
-
Lehtikuvakilpailun suuri ongelma on, että se esittää yksittäisiä kuvia hassuin nimin. Kuvat voivat olla myös julkaisemattomia. Tekstistä irrotetut kuvat eivät ole kuvajournalismia.
Nykyisen systeemin sijaan kilpailun pitäisi olla puhtaasti kokonaisvaltaisen journalismin näköinen, eli faksimile lehden sivusta. Se johtaisi monenlaiseen virkistymiseen. Näin ei tule käymään. Kokeilin itse tätä pari kertaa, mutta voimani eivät riittäneet ylläpitoon.
-
Suomen paras lehtikuva on Akseli Valmusen Koreassa otettu reproduktio koirasta. Koiran ympärillä on kilometri tyhjää, kuvassa ei ole mitään visuaalista. Se on kuin kloonausfirman mainoskuva. Se ei kyseenalaista, ei kerro kloonaamisesta yhtikäs mitään yksinään. Koirakuvan laitankin pikkiriikisenä, mutta laitan saman kuvaajan kokosivun suorituksen hiukan isompana. Kuvaajan pitää kyetä tuottamaan tasaisesti korkealaatuista lehtikuvaa..ja vaikka se ei aina ammattilaiseltakaan ole huimaa - ei se saisi koskaan olla amatöörimäistä paskaa kuten Valmusen kuvattavaa loukkaava henkilökuva tässä jatkossa.-
Voittajakuvan perusteluissa (joiden pohjalta kuva lieneekin valittu) lukee:
Vuoden lehtikuva kutittelee mielikuvitusta. Se tarjoaa informaatiota monella eri tasolla, mutta vaatii katsojalta aktiivista lukemista. Se on vahva, ikoninen kuva luonnollisesta olennosta epäluonnollisessa ympäristössä. Kuva näyttää meille mitä ihminen on valinnut osakseen tässä maailmassa.
Tuo teksti on kuin taiteen maisterin ekan näyttelyn kuvaus Hippolyten esitteestä. Yhtä onnetonta taidepuhetta. Kuvassa on koiranpentu ja kumihanskat - joiden sormista ei saa selvää ja valtava määrä merkityksetöntä miljöötä. Tuomariston teksti ei asiaa muuksi muuta. Kuva on tasossa oleva repro, joka ei kutittele muuta kuin myötähäpeäpesäkettä -- kun sitä ja koko kilpailua vertaa naapurimaittemme voittajakuviin. Vahva ikoninen --- kiss my ass. Surkea repro ei muutu paremmaksi reproksi, vaikka siihen kiedotaan millainen merkityskasauma ikinä.
Onko ihminen valinnut osakseen muuttua koiraksi? Se on paras ajatus koko tekstissä.
Tässä vuoden lehtikuvan ottajan työskentelymoraali.
........ja tässä vuoden mikä lienee, kuva Akseli Valmunen HS.
Alla vertailun vuoksi Ruotsissa David Lagerlöfin Expo Tidningenille ottama ihan oikea LEHTIKUVA........Kuvassa suuren rohkeuden ja inhimillisen tuskan ilmentymä.
Suomessa näitä asioita ei kuvata. Tai jos kuvataan, niitä ei näy lehdissä.
Lehtikuva ei ole mikään putsattu ja kiillotettu mainoskuva piskistä, vaan kosketus ihmiseen. Lehtikuva ei ole myöskään jokaisessa nykyhaastettlussa vaakakuvaan kätketty epätarkka vaaleanpunainen torso..lienee trendi, mutta karkottaa loputkin lukijat ja tilaajat.
Verratkaa näitä kahta ja miettikää, mihin olemme keisarin uudet vaatteet järjestelmässämme päätyneet. Canon sai mainoksensa esiin, ok. Rakenteellinen korruptio ja rehellisen keskustelun puute jatkuu.
