lauantai 3. syyskuuta 2016

Pelko työntää...(kuvajournalismi)

Ensimmäinen varsinainen juttu koskee kuvajournalismia, kuinkas muuten. Aloitan itselleni helpoimmasta, koettaen pudottaa pois arvonvaraukset ja suurimman osan edellistä blogia piinanneista adjektiiveistä.
Perjantaina 26.8.2016 Helsingin Sanomat tekee jutun otsikolla: "Pelko työntää Helsinkiin". Kuvan otti Liisa Takala, jonka byline on kuvan päällä, sen oikeassa nurkassa..

 Avataan kuvaa:
Kuvassa on naisen torso määrittelemättömässä kaupunkimiljöössä. Vain paikallistuntemuksen omaava helsinkiläinen yhdistää kuvan Helsinkiin. Kuvaa ei voi kytkeä otsikkoon tapahtumapaikan perusteella. Kuvan keskellä on nainen, jonka musta takki ja musta laukku muuttavat hänen vartalonsa hämmentävän muodottomaksi. Kuvan huomiopiste on naisen kaulassa riippuva valkoinen kortti. Naisen kaulaan on kietoutunut nauha ja hän joko koettaa poistaa sitä, tai laittaa akkreditointia kaulaansa. Nauha kulkee naisen suun yli. Haettaessa tunnistettavuutta, ovat naisen kasvot noin 3- 4% kuvan pinta-alasta. Naisen oikea käsi jää pään taakse ja vasemmasta puuttuu neljä sormea. Päähän tunkeutuu kolme tummaa viivaa. Tausta on osin puhki ja naisen asusteiden suhteen kuva on tukossa. Katukuilun valon takia taivaassa ei ola dataa. Taustalla oleva farmari jarrutti kuvanottohetkellä. Oikealla ikkunassa punainen läiskä. Oranssi reppu tuntuu irralliselta.







































Kuva HS / Liisa Takala. Kuva on sitaatti kuvajournalismin kritiikkiä varten.


Kuvateksti:
"Åsa Klintborg Ahklo esitelmöi torstaina kansainvälisessä kaupunkihistoroitsijoiden kongressissa. Helsinkiin oli Tukholmasta helppo tulla".
Kuvalla ja kuvatekstillä ei ole juurikaan yhteistä, jutun lukija joutuu uskomaan, että henkilö on Åsa, tunnistettavuus on niin vähäistä, että kuvassa voi olla monikin kongressin osallistuja. Tuolla on merkitystä kuvatulle, haastattelijalle, kongressin yleisölle ja kuvatun lähipiirille. Kuvattujen lähipiiri ei ole merkityksetön, vaikkapa toimittajan työn jatkon kannalta. Kuvatun omakuvan muodostuminen, ehkä elämän ainoan lehtikuvan perusteella ei ole myöskään merkityksetön. En tiedä, miten kokisin tuon kuvan itsestäni lehdessä oltuani haastateltavana.

Otsikko:

"Pelko työntää Helsinkiin". Otsikolla ja kuvalla ei ole yhteistä. Pelko on hyvä sana visualisoida samoin Helsinki. Työntää verbin kuvaaminen on mahdollista paikkaa vaihtamalla ja kuvattavaa ohjaamalla. Kuvatun ohjaamista tapahtuu kuvajournalismissa miltei aina haastattelujen yhteydessä. Se ei muuta visuaalista totuutta. Pelko on negatio ja helppo kuvata pienin keinoin. Tai pelon puute kuten tässä pitäisi näyttää. Pelon vastakohta tässä olisi vapautuneisuus. Ei ahdistuneen näköinen kietoutuminen nauhan vangiksi.

Juttu:
Kertoo ingressin perusteella siitä, miten terrorismi ja zikavirus ajavat kongresseja pohjoiseen. Helsingin hotelleissa nukkuu nyt ennätysmäärä ulkomaalaisia. Jutulla ja kuvalla ei ole muuta yhtymäkohtaa kuin haastateltava, joka esitetään kuvassa anonyyminä ja epäedullisesti. On aina ajateltava myös tunnereaktioita kuvan "onnistumisen" suhteen. Kenestäkään ei pidä tehdä muuta, kuin hän on.
Pelko on negatio ja ja sitä on ehkä koetettu mahdollisesti visualisoida kuvatun ahdingolla nauhan kanssa? Epäilen, keino olisi liian banaali ka olisi vastoin otsikkoakin.
Otsikon liittyessä  kongressin akkreditoinnin vaikeuteen tai siihen miten nauha allergisoi osallistujia, olisi konteksti syntynyt. Kuvajournalismin yksi perusta on, että otsikko ja kuva ovat kontekstissa ainakin etäisesti. Hajottaminen ei kannata, koska lukija katsoo otsikkoa ja kuvaa vain hetken. Jos ne ovat eria asia lukija pettyy tai ei ymmärrä ja kummassakaan tapauksessa hän ei jatka jutun lukemista. Juttu menee hukkaan ja samoin ilmoitukset sen kohdalla. Kurjistuvan median ei pidä tuottaa heikkotasoista kuvaa, sellaisella on kerrannaisvaikutuksia.



Visuaalisuus:
Valokuvaajan maailma on laatikko jonne hän katsoo, kun tilanne pysähtyy ja kohde ymmärtää tulevansa tallennetuksi. Yhtäkkiä valtava määrä nyansseja olisi tarjolla ja samaan aikaan ei mikään. Kuvattavan lause ruotsiksi saattaa lopettaa kuvaajan kyvyn nähdä ja saada paniikin aikaan. "Hör du snälla jag har lite bråttom här så kunde du görä bilder så fortsom möjligjt eller hur". Bäng. Ai teik dö piktsö hiö kän juu wook theer ai taeik sam.
Tai mistäs minä tiedän miten se meni, mutta jotain dramaattista tapahtui kuvaajalle, jonka kyky reagoida asioihin loppuin kokonaan. Ja niin loppui kuvatoimituksen ja taittavan sihteerinkin. Pieni askel yhdelle lehdelle - mutta harppaus kujon romahdukselle,  koska maan johtava lehti ei saa näyttää epäonnistumisia.

Visuaalisuudesta ei voi enempää kirjoittaa, koska kuvassa ei sellaista ole. On vain vanha kamala sana, sana joka pelottaa minuakin jatkuvasti enemmän kuvatessani omia proggiksia tai kuukautisen keikan vanhalla pokalle. REPRO.


Aiempi materiaali...
-tässä jutussa - usein riitti edellisessä blogissani. Mutta tässä uudessa haluan miettiä lisäksi "
miksi ja mitä" se vaikuttaa.
Ensiksi kaksiulotteisuuden ongelma. Luulen oivaltavani enemmän katsomisesta.. viiden kuukauden opiskelun jälkeen. Tietokoneen, älypuhelimen ja tabletin kuvapinta on kaksiulotteinen. Laite on reikä tummassa tilassa. Vanhemmat ihmiset katsoivat tilaa tarkasti liikkuakseen siinä paremmin ja nähdäkseen nyansseja. Tämä on vanhat vastaan nuoret ongelma.
Et opi katsomaan aktiivisesti -- ellei ole pakko. Tänään kaupunkitilassakin ihmiset tuijottavat screeniä liikkuessaan. Siten ei voikaan kehittyä kykyä nähdä tilaa ja siinä olevien tekijöiden vuorovaikutusta, koska kaikki on valmista screenin tasolla edessäsi. Kaupunkiympäristö on itsessään katu/seinä/suojatie/näyteikkuna. Ei oksa ( jota väistää)/puu /metsä/ruohikko pensaineen/eläin jota rapsuttaa tai peto jota paeta tai maisema miljoonine nyansseineen, joihin on reagoitava reaaliajassa.

Tästä johtunee nykykuvaamisen globaali kyvyttömyys nähdä tilaa kuvattavan edessä, kohdalla ja takana.

Variaatio kuvasta, jolla olen selittänyt kuvaajien peruskyvyn puutetta vuosia.


Minne menossa
Yleisö näkee samoin kuin kuvaajat, yhtä näköalattomasti. Yleisöltä ei voi siis vaatia muuta. Kohderyhmä näkee reiän pinnassa, webissä tai printissä ja siinä reiässä on ihmisen torso puhuen tai laulaen tai jne..16 / 9 kuvasuhde tekee kuvan laidat merkityksettömiksi, kun kuvassa on yksi aktiivi ihminen.  Muuhun havainnoitsemiseen ei yleisön kyky riitä. Ollaan tasapelissä. Ei win win - vaan loose loose.
Me kuvaajat emme kykene tuottamaan laajempaa nähtävää, mutta yleisö ei sitä odotakaan. Alan opiskelijoille joutuu kädellä osoittamaan, että katso lapsi, kuvaat juuri stadionin tornin 
keskelle haastateltavan päätä ja Paavo Nurmen tulemaan korvista, miksi????? Juttuhan kertoo Töölönlahden hanhista.?


Koska on loose loose tilanne niin mitä keuhkoan?
Kuvantekijän pitäisi visuaalisestiolla hiukan enemmän, kuin ryhmä, joka hänen kuviaan katsoo. Vain siten katsojat joutuvat miettimään merkitystä ja saamaan "ahaan" kun merkitys aukeaa. Jos kuvatekijä ja kohderyhmä eivät kumpikaan näe, eikä kuvantekijä osaa tehdä, ei alustakaan voi hyvin --- koska se silloin tarjoaa aivan samaa höttöä, kuin naapurimediakin.

Sanasto:
konteksti =  asiayhteys, lauseyhteys, yhteys yleensä, tekstiyhteys.