Menimme sinne, mistä muut tulivat pois....

Olen avannut tänään lisää laatikoita.
Minunhan piti heittää koko menneisyysroska menemään. 

Juuri kun pääsen kehumasta
menneisyyden täystuholla, 

niin jostain tämän kahden sokkeloisen talon kompleksista
puskee esiin uusia
vuosiin avaamattomia laatikoita. 

Niissä kellastuu ja hapertuu yhden
ihmisen menneisyys. 

Kun ihminen kuolee, hänet muistetaan 2 viikkoa, jos sitäkään. 

Menneisyys meni eikä kukaan ei siitä piittaa. 

Koska minulla ei ole lastenlapsia, jätän
näin mahdollisille heille jotain. 

Hei pentu, kun/jos kohtaat tämän ja maailma netteineen 

on elossa, voit katsoa,
mitä vaarisi teki ja viettää 

hetken menneisyydessä,
kuten minäkin oman 

vaaríni nuoruudenkuvien kanssa. 

Niitä ei ollut paljoa, minusta sentään jokunen enemmän.

Me otimme valokuvia, koska joskus oli aika, jolloin valokuvista maksettiin
 ja siten ansaitsi elantonsa. Mitä kovaluonteisempi kuvaaja,
sitä enemmän maksettiin kuvista, joita otettiin pahoissa,
hengenvaarallisissa paikoissa. Valokuvaaminen oli paljon vaikeampaa,
erityisesti värikuvien tekeminen. Näiden menneisyyden
kuvien tallennusmenetelmä oli analoginen.
Tätä kirjoitettaessa se on sitä vieläkin, vaikka kuvien data
onkin binäärilukusarjaa. Nuo nollat ja ykköset
pitää kuitenkin saada talteen ja sitä varten
on magneettisuuteen perustuvia kovalevyjä lukupäineen
tai esimerkiksi SD kortteja - jotka nekin ovat analogisia.
Niissä pikkuriikkiset portit hapettuvat kiinni ja avautuvat, eli nolla ja yksi-
jos yksinkertaistetaan.

--- 

Meitä saattoi olla monta kuvaamassa
yhtä ihmistä. Nykysin, 2018 kaikkien kuvat
näyttävät samalta ja se on tärkeääkin nuorille, erottua ei saa.
Ennenvanhaan oli pakko yrittää erillaisia kuvia kuvaajamassasta
huolimatta. Tuossa kuvassa vaarisi ohittaa kollegoja
matkalla sinne -  missä kuva on muuta kuin
muiden kuvat. Siitä hyvästä vaarillesi maksettiin
 kuukausipalkkaa ja hän voi elättää isäsi ja tuoda hänet aikuiseksi.
----
Alla näet repron (jäljenteen Helsingin Sanomista). Oli hyvin
lähellä, ettei vaarisi olisi jäänyt tuonne vuorille ja sinua ei olisi.
Mutta niin ei käynyt - vaikka joskus olen
toivonut, että olisikin. Vaarisi päällikkökin toivoi ja sanoi
EuropeanPictureUnionin:n kokouksessa, että taisi saada
vihdoinkin sankarivainajan Lehtikuva Oy:lle.
Klikkaa tuohon haalistuneeseen leikkeeseen,
 joka on osin pilalla, niin näet sen luettavan isona.
Jos sinun aikanasi enää ylipäätään osataan lukea, kuka tietää.

Klik tähän kuvaan!

Saatat miettiä, miten tuota työtä kesti?
Pelkäsivätkö kuvaajat ja toimittajat.

Kyllä me pelättiin, välillä kovasti.
Pelko on omituinen asia,
luulee, että se lamaa

Ettei pääsisi liikkeelle - kun tietää, että voi kuolla.

Kun on pakko...niin kykenee toimimaan ja pelko unohtuu kokonaan.

On vain tapahtuma, kokemus, kuolemakin lähellä olan takana..

Olet yhtäkkiä kameran kanssa yhtä, reagoit ja toimit
Jälkikäteen tyhjenet kokonaan.
Silloin me joimme itsemme umpitunneliin.
Se oli joskus typerää ja usein hyvin hölmöä mielen tyhjentämistä..

Mutta monesti aivan jumalattoman hauskaa.
Jos viinaa ei ollut tai teki muuta mieli
polteltiin ganjaa, hasaa, kukkaa.
Maissa, joissa vaarisi teki töitä, oli tarjolla monenlaista
väliaikaista helpostusta itävään kauhuun.
Joillekuille meistä viina oli portti alkoholismiin ja itsemurhaan.
Joillekin hasa tai mari oli portti kovempiin aineisiin ja
virhearviointeihin ja kuolemaan johtaviin onnettomuuksiin.
Jos katsot peiliin näet, että vaarisi osasi olla vetämättä jousta liian kireälle.
Silloin.
Nyt kun vaariasi ei enää ole ja Aurajoen koski on vienyt tuhkani
merelle,voit miettiä, miten hän öisin suden hetkellä pomppasi
ylös - kuin jousi hikisenä ja huutavana, sen
saman kranaatin räjähdettyä siinä
sängyssä mutta vaarisi muistissa.

Lehtikuvaaja lähettiin kauas pois kuvaamaan suomalaisille
tärkeitä asioita. Kauas pois Helsingistä Suomessa ja kauas pois Suomesta muualle maailmaan.  Silloin 1970 - 2010 lehdet halusivat

julkaista hienoja valokuvia urheilusta ja lehdet kilpailivat, kenellä on

paras ja erillaisin kuva, joka sitten laitettiin iisolla lehteen.
Kuvaajan paine oli kova ja erityisesti kuvatoimistokuvaajan--
Hän oli viimeinen lukko, jonka piti aina onnistua, ei ollut mahdollista, että
kuvatoimistokuvaaja olisi pettänyt asiakkaan.
Kuvaajalla saattoi olla monta päällekkäistä tilausta pitkin kenttää.
Joku halusi kuvan heittäjän sormista keihään ympärillä,
 kun samaan aikaan jossain haasteteltiin voittajaa,
toisaalla hävinnyttä ja satasen finaali oli alkamassa.
Tuo paine ei ollut ihan hirmuinen Suomessa,
mutta ulkomailla vaarisi kuvasi ajoittain koko maailmalle.
Esimerkiksi IOPP:n keskikenttäkuvaajana olympialaisissa,
(onko sellaisia enää, kun luet tätä)
vai onko maailma tuhoutumassa.
Kun jokainen tilaus ja perusuutismateriaali oli kuvattu,
oli vaarisi saattanut kuvata 100 - 200 rullaa filmiä 

päivässä, eikä se ollut edes paljon.
Isoäitisi muistaa kyllä, jos on hengissä
kysele häneltä vaikka Los Angelesin kisoista,
joissa aloimme seurustella
ja senjälkeen saikin isäsi alkunsa.

Vaarisi opiskeli valokuvaajaksi ja osittain 

samaan aikaan graafiseksi suunnittelijaksi.

Kun kaivelin taaksejäänyttä elämää sinua ja 

muitakin lukijoita varten, 

kohtasin unohdetun totuuden. 

Olin joutunut kuvaamaan

myös ihan tavallisia potretteja.

Siitä en ole koskaan pitänyt, en pidä studiokuvaamisesta.

Enkä onneksi joutunut sitä tekemään,
kuin ihan vähän.

Tässä kuvassa näkyy selvästi, että
olen kuumasti rakastunut 

kuvan nuoreen naiseen.
Annie Leibowitzkin väittää rakastuvansa 

malleihinsa.

Tuo nainen ei ole isoäitisi eli mammasi.

En muista enää Lahdessa? asuneen tytön nimeä, ehkä 

joku tätä lukeva tietää - missä ihana,

upea ja leikkaavan älykäs nainen nyt asuu?

Olisi ihmeellistä tavata.

Oletko vielä elossa?

Tästä kaikki oikeastaan alkoi. Vaarisi oli Afrikassa
työmatkalla 1977-78 hm....? ehkä. Eräs
afrikkalainen valtionpäämies sattui
kuolemaan Keniassa.  Vaarisi lähetettiin
kuvaamaan hautajaiset
Associated Pressille ja senjälkeen vaarisi pääsi ns. vihreälle oksalle.
Hiukan ennen tätä moottorivene, jossa vaarisi oli
kyydissä, ajoi " Tana" joella krokotiilin päälle ja potkurin sokka korkkasi.
Veneen kuljettaja joutui korjaamaan vetolaitteen
 joessa seisten ja samaan aikaan
joenrannan muut krokot syöksyivät uimasille ja
kohti venettämme ja loukkaantunutta krokotiilia.
Vaarisi otti muuten selfien aikana, jolloin
kukaan ei sanaa tiennyt, hassua kyllä keksimme
sen  BBC toimittajan kanssa Nairobissa oluella.
Sitten sana painui meiltä  unhoon.
Kurjaa, että STT lehtikuva on heittänyt vaarisi
kuvat kaatopaikalle,
 joten näet vain pinnakkaisista skannatut
kamaluudet. Sorry.

Mutta kaiken kaikkiaan vaarillasi on ollut suuri onni
saada nähdä ja kuvata paljon kuolemaa,
kuolemista ja paljon syntymää ja synnyttämistä.
Nehän ovat elämän ainoa merkittävä asia.
Elämän tarkoitus on syntyä, lisääntyä ja kuolla
--- jos nyt olet sitä miettinyt.
On vaarisi saanut kuvata myös lapsen alkuun panemista.
Se taitaa olla parasta, mitä maailmassa voi tehdä.
Suosittelen, että kokeilet vaikka aikasi voi olla??? sitä vastaan.
---
Nyt jää hyvästi hetkeksi, kirjoitan vielä
sinulle lisää menneestä, lupaan sen.

Me varhaisdementit suollamme ilmoille samaa kamaa yhä uudestaan luullen, että se kiinnostaa jotakuta.
Siten tuntee olevansa hiukan vielä kiinni elämässä.
Kerro jos harmittaa, kiitos.

En näe typoja, vaarillasi on paha dysleksia. 

Sorry. 

Synnyin sinisenä, 5:n pisteen vauvana, napanuora kaulan ympärillä. 

Siten tulleesta vauriosta kuulemma johtuu dysleksia. 

Tässä blogissa saa kommentoida anonyy-

minä, koska ystäväni moderoi 

sisääntulevat kommentit, en- 

kä näe kuin hänen hyväk- 

symänsä. Jos vaatisin

nimeä, ei kukaan

kommentoisi 

koskaan.

Blogis-

tille 

kom-

mentti

on se mehu,

jota nauttimalla jaksaa kirjoittaa.