Synkkä yksinpuhelu (yhteiskunta)

Olavi Paavolainen oli  kirkas  tähti, minä en. Siksi pitää lainata hänen kirjansa nimi blogipäivitykseni otsikoksi - jotta valoa olisi edes jossain. Sydän haikeana käytän viimeiset kuvat kotimaani 2016 syksyn läpivalaisumatkalta. Enempää ei ole.
Olavi Paavolainen toimi päämajan tiedostusosastolla 39-44 ja kirja on kooste päiväkirjamerkinnöistä. Jatkosodan alku oli fasistinen osa Suomen historiaa ja Paavolainen näki maailmanlopun merkit. Samat merkit näkyvät nyt ajassamme.
Äärioikeistomme nousu, misogynia, rasistinen raivo ja ksenofobia pilkistävät esiin. Viha erillaista kohtaan leviää erityisesti itäisen maaseudun kuolevissa kaupungeissa.

Vuosikymmenet olen matkannut Suomessa pysähtyen nostalgianjanoisena kyliin ja kaupunkeihin, jotka ovat vuotaneet parhaat voimansa kehäkolmoselle ja Ruotsiin. Nuo paikkakunnat ovat sinnitelleet ja katsoneet palveluiden surkastumista surullisina. Nyt loppu häämöttää. Näissä anonyymeissä anusmundeissa näkee olutcasea kantavan kulkevan illan unohdukseen yksiöönsä.
Työttömyys kiehuttaa vihaa, tieto siitä, ettei koskaan työtä enää ole. Sossun täti on tutumpi, kuin se puuttuva nainen. Pahaa oloa voit koskettaa istuessasi kahville paikkakunnan viimeiseen baariin. Jokaisen baarin nurkassa on sama joukko. Kuusi - viisi miestä, hiukan resuisena, hiukan humalassa, hiukan kyrpiintyneenä - koska kukaan ei tee heidän hyväkseen mitään. Ajatus itsensä auttamisesta on hävinnyt promilleihin vuosia aiemmin. Ja autenttiset puheet.."suatanan karvaranteetki nussii kaikki ämmät tälläki kylälä ja niile mutiaisille annetaan sossusta iso telekkari ja rahhoo taskut täyteen. Meikäläinen saa sen 550 euroo perkele, eihä sillä sua ies ponuun aineita".

Aikamiespojilla äiti vielä elossa palvelijana ja peräkammarissa koirankorvainen pornolehti ja serlarulla seksuaalista hurmiota varten.

Näitä kylttejä olen kuvannut satoja, kaikki yhdensortin kuolinilmoituksia. Joku ajatellut herättää toivoa viimeisissä nuorissa. Sitten ei ollut enää nuoria, eikä ajatuksiakaan. Ajattelijakin lähti etelään pakoon murhaavaa kaamosta ja yksinäisyyttä. Saiko helpotuksen lähiön betonilaatikossa on toinen asia, pako oli kuitenkin pakko.
Entisenä AD:na minua kiinnostaa typografia ja miten tila aina loppuu kesken. Aloitetaan mainosteksti kuten elämä, laveasti ja riemuiten ja loppua kohti fontti pienenee ja tila kiristää ilmaisun kurttuun.-
Joskus on ollut niin monta ihmistä, että ongintakilpailu on voitu suorittaa sarjoissa. Oli miehet, naiset ja nuoret. Osuuskauppa lahjoitti palkinnoksi lakupussin ja paikallislehti mainitsi tulokset. Silloin valtamedia kosketti voittajaa hetken. Leike on seinällä kehystettynä tai nastalla rasvaläikän kruunaamana kiinni ulkohuussin ovessa. Andy Warhollia vapaasti mukaillen "jokainen ansaitsee 15 minuuttia julkisuutta". Kunnes heidät unohdetaan taas. Unohduksen tuottamassa vihassa on aimo annos kostonhalua. Mutta keneen kohdistuvaa? Ei unohtajiin, paitsi kerran neljässä vuodessa, kun peruspoliitikko lupauksineen  seisoo torilla kuormalavan päällä.
Viha kohdistuu niihin..ne puhuvat omituisesti, niillä on kummalliset tavat, ne eivät niistä sormiin, vaan katsovat inhoten, ne eivät piereskele pöydässä. Ne osaavat kirjoittaa "omam maanme sydämmessä" oikein. Niitä saa vihata, koska ne maksavat veroinaan sossun kautta meidän keppanat. Saatanan viherkommarihipit.

Noilla seuduilla on  monissa suvuissa tarina nuoresta miehestä, joka otettiin ohjaksista auran takaa konepistoolin varteen. Se mies juoksi tästä korsun ovesta ulos valmiina tappamaan, mutta saikin päähänsä luodin. Jäljelle jäi isä, äiti ja vaimo lapsineen. Kotitila lamassa surusta ja primus motor ulkoministeri Erkko paossa matkalaukkuineen Ruotsissa. Jos ei luoti tavannutkaan, oli mies toinen tullessaan vaimon viereen viiden vuoden souvin jälkeen. Vapisi ja huusi yöllä - heräillen kauhuun. Miten sitä voisi mökin muija ymmärtää, hullu se äijä on ja pappikin käski vaan rukoilemaan. Ei siihen tuskaan auta kuin viina. Viinaa oli tarjolla, oli apteekissa heroiiniakin yskälääkkeessä. Kaverilla kasa pervitiiniä. Morfiinia vapaasti saatavissa ja kiellon jälkeenkin sitä sai, kun tiesi mistä hakea. Moni uupui viekuissaan navetan kurkihirteen köydenjatkeeksi.
Polvesta toiseen vihaa, kun saatanan herrat tapattivat meijän isän ja nyt ne tuo "niitä vitun mutiaisia tänne. Kylillä se yksikin ahmetti myö pitsaa ja ämmät kieppuu sen ympärillä, tummasilmänen mies niitä naurattaa saatana."
Jos oikein perätään juuria pahaanoloon, niin "vanha pappi perkele 18 kesällä haki isoisän velipojan esiin Tammisaaressa ja pyysi vartiopäällikköä arkebuseerausta, kun oli kuulemma papin tyttärelle kläpin tehnyt". Lisää vihaa siis...syitä on. Todellisia ja vähemmän.

Kaiken tämän keskellä istuu mies ja katsoo Kiinassa Hainanilla  kuvaamiaan dokumentteja. Katsoo kiinalaisen "uuden isoäitinsä" kuvaa. Mitä miettinee. Harva häntä tässä maassa tuntee. Yhtä harva kuin Sirkka-Liisa Konttistakaan huimine kuvineen briteistä. Mies on kuitenkin omassa sfäärissään sen valokuvaajana, jonka osaa ja tuntee. Mutta ei häntä juuri huomata. Ei ole hänellä soreaa hattua päässä, eikä keinuvia hamosia, ei jännittävää rockmiesystävää, ei sitä ihanaan kohinaa - joka syntyy etelässä- kun sopiva mediaihminen löytyy ja julkisuuspeli alkaa.
Niinpä yksinäinen mies istuu lähellä itärajaa valokuviaan katsellen ja odottaa seuraavaa matkaa työryhmänsä kanssa maahan, jossa asuu Ihmisiä. Kun kulttuurimme perustuu naistenlehdissä meikkausohjeiden jakamiseen ja jalkojen levitykselle oikella kohdalla oikeaan aikaan oikealle henkilölle, niin nämä yksinäiset substanssiosaajat jäävät istumaan yksin. Vaikka heillä on maailmanluokan materiaalia näyttää haluaville, he jäävät syrjään - koska ne, jotka läpimurrosta päättävät, pelkäävät paljastavansa oman keisarinsa uudet vaatteet.
(yksinäisen istujan nimen saat ottamalla minuun yhteyttä, kunnioitan hänen yksityisyyttään)

Tappamisen kulttuuri on ohuen harson takana. Itsemurhia, itsensätappoja on joka kylän historiassa useita. Isäntä takaa poikansa lainan ja menettää kaiken, rapsuttaa sitten lehmän otsaa, laittaa kissalle maidon ja menee liiteriin köysi kainalossa.
On se nuorukainen, joka rakasti pesäpallojoukkueensa syöttäjää ja vastarakkauden puuteen naurunrähäkässä pilkattuna kaasuttaa Corollan rekan keulaan. Ja.....miten monta? Satoja vuodessa paheten taas.
On muiden tappajia. Vaimonhakkaajia, känniporukassa röökiaskin piilottajan puukottajia, huumesumussa äitinsä kirveellä lopettavia. Niitä on joka kylässä, joissain monta, ne tarinat kerrotaan ensin. Ei me arvattu, vaikka merkit nähtiin. Suomalainen antaa lähimmäisen tappaa -- kunhan ei tarvitse sanoa mitään tai jopa koskea. Perkele niih.
-
On myös laillisia ja iloittuja tappajia. Porukalla laitetaan lava riistapellon  viereen. Mennään kyttäämään. Kiväärin piippu luukusta ulos. Laukaus ja ruho teuraaksi. Viihdettä ja paikallista kulttuuria. Lihaa ei kukaan tarvitse, mutta tappamisen orgasmin sitäkin useampi. NRA olisi kotonaan Suomessa. Tappajien maassa.

Siellä kaukana soratien varrella on myös SE koivikko. Suomalaiskansallinen. Istutettu toki vaneripuuta varten, mutta silti laurahuhtasaarta blondattuna runkojen väliin kirmaamaan odottavana. Kansallispuvun helma heilahtaa ja jumalainen kaste kostuttaa paidan kuin suomielokuvassa, vastavaloon vilahtaa nänni ja punastuva poski pilkottaa runkojen lomasta. Suomen neito.
Mutta neidon ei pitäisi avata suutaan. Kansallispuvun helman heilahdus riittäisi. Kun standardiblondin perussuu aukeaa, sieltä suoltuu sammakko ja saastaa erillaista kohtaan. Ksenofobiaa suomalaismetsissä. Ulkoasu hämää joukot, jumalan sana sotkettuna pseudotieteeseen ja kreationismiin sulautuu muussiksi, jolla saa itselleen poliittisen nosteen. Suomalaispöljä haluaa antaa viedä itseään harhaan ja vihatessaan annettua kohdetta, luulee olevansa kriittinen. Suomineito kansanedustaja kiittää ja ansaitsee 8000 euroaan koivunrunkojen sekaan jääneistä äänestäjistään piittaamatta. Ne 40 vuotta, jotka olen politiikkaa seurannut, ovat pakottaneet minut tajuamaan, että herkkäuskoista voi jymäyttää, koska hän sitä haluaa..
Koivikossa kesäyössä leijonakoru kaulassa luuleminen on vielä helpompaa.

Illalla kuolleessa kaupungissa voi vastaan tulla maailman viimeinen mummo. Matkalla kotitalon yksiöön rollaattorillaan. Alamäkeen edeten suu tiukkana. Kassissa leda ja kahvipaketti ja verenpainelääkkeet. Ei ihmistä missään, taloja ja muita laatikoita  - joissa on asunut ihmisten lapsia - pönöttää asfaltin vierellä. Kaikki toimii, mutta mikään ei järjesty. Kerran vuodessa tulee kortti pojalta Ruotsista, "hyvää joulua äiti". Nyt ei ehditä mutta ensi vuonna tullaan porukalla. Sama monistettu kortti viimeiset 10 vuotta.
Mummo potkii. Pyörät alla, kohta kelkka. Kukaan ei käy katsomassa. Telkkarin himmeä hohde. Pieni kyynel kurttuisella poskella. Pesulle, tekarit lasiin ja rukous isäjumalle siellä kovin kaukana. Mutta ei se kuuntele. Sillä on huolena kohta 8 miljardia onnetonta. Mummot pärjätköön yksin. Muuta eroa ympäristöön ei ole, kuin että mummot eivät vihaa niin paljon. Pelkäävät kovasti toki. Voivat jopa tönäistä somalilasta kaupan jonossa, "mene siitä takas mistä tulit". Mutta se on pelkoa, ei mummo vihaa. Naisten ei sovi. Jumalakin sen kieltää. Ja nyt tulee lotto. Hiljaa siellä Keravalla.

Seuraava on ihan totta, jos kohta oli edeltäväkin, melkein. Suomen sotilaslääketieteen isä V. Lindén, Eino Leinon sponsori ja trokari sai 20 luvulla sotilaspalvelijakseen lääkintäkersantin, jolla nuori kukoistava morsian. Avioliittoon menossa olivat, hääpäivä juhannuksena. Sitä ennen morsian lähtee Amerikkaan, tammikuussa katsomaan sukulaisiaan, ehkä viimeisen kerran. Suuressa maassa käy vanhanaikaisesti, tulee rakkaus ja menee. Mutta syfilis jää.
Morsian Suomeen ja sulhasen luo. Katsovat saunassa yhdessä iholle, jossa kupan ensimerkit. Ne kersantti osaa ulkoa, kymmenissä miehissä nähneenä. Tulee kuin moukaria päähän todellisuus. Elämä loppuu siihen. Tunnustetaan, halataan, itketään.
Imatrankosken kaiteen vierestä, kuvan paikalta- löytyy vaneriaski - jossa selittävä kirje ja vähäiset arvokkaat esineet. 
Tarinalla on makaaberi jatko. Koskeen loikanneet ajautuvat usein samaan suvantoon. Siellä kelluvat, pitäisi köyhän kunnan haudata. Niinpä kerrotaan, miten budjettitietoinen poliisi menee rutiinitarkastumatkalle suvannon rantaan, huomaa ruhjoutuneet hukkuneet ja potkaisee takaisin alavirtaan: "mene siitä ryssiin". Tuota voisi kutsua kunnallistekniseksi säästötoimeksi.

Idässä on lisää vihan epävirallisia muistomerkkejä, tarina on synnyltään lähellä Paavolaisen aikaa. Huhtiniemen leirintäalueella Lappeen kaupungissa on tai ei ole teloitettuja sotilaita joukkohaudoissa.
Jatkosodan kaoottisessa loppunäytöksessä väitetään Saimaan saarista kiinniotettuja käpykaartilaisia tapetun Huhtiniemeen satapäin. Etsintöjä on tehty. Syväkurkut ovat laulaneet. Maatutka on näyttänyt laajoja pengottuja alueita. Mitään ei ole löydetty sieltä mistä on suostuttu kaivamaan. Suuri määrä todistajanlausuntoja on ylenkatsottu tai todettu keksityiksi. Lopuksi kukaan ei tiedä totuutta.
Koko aluetta ei voi kaivaa kekoon ja kumoon. Siellä ovat kadonneiksi ilmoitetut tai eivät ole. Jossain ovat kuitenkin. Osa ammuttuna umpimähkään pelotukseksi. Sota ei ollut toki heidän, vaan suursuomea tavoittelleiden fasistien. Mutta fasisteilla oli enemmän valtaa ja pyssyjä ja suurempi halu kostaa olemattomille oma epäonnistumisensa. Ainahan ne köyhät ja puhumattomat pitää tappaa. Se on joistain hauskaa. 

Idässä on aina syystäkin pelätty Venäjää. Rajan pinnassa on satoja vuosia hautailtu vainojen tuloksia, lapsia ja naisia useimmiten. Lieksassa elää edelleen vahvana huhu, että saastasivusto MV:n Ilja Janitskinin sukulainen olisi ollut mukana partisaanijoukossa, joka teki iskun Kuorajärvelle Lieksan lähelle lyöden sylilapsen pään talon nurkkaan..... Mene tiedä. Iskuja tapahtui sodan aikana ja ainoastaan kuolleet olivat varmasti syyttömiä mihinkään. Partisaani-iskujen tekijät olivat osaksi punakaartilaisiamme ja 1918 tappion kostonhimossaan kohdistivat julmuuksia heikoimpiin.
Toimi ei suuresti eroa rasististen someöyhöttäjien haaveista, heikoimmat niistäkin kärsivät, vahvimmille riittää nauru ja myötähäpeä. Miten lähellä kontrolloimattoman tappamisen alkua olemme nyt? Uhka tulee mustana paineena rajan takaakin, mutta todellisempana sosiaalisessa mediassa vellovan ärjynnän kautta.
-
Tappajalla ja tappamisella uhkaajalla on aina vika siellä, mistä sitä ei voi parantaa. Nähtäksi jää mikä on lähtölaukaus kirjaimellisesti. Niin jää nähtäväksi  rajanylityspaikalla olevan wannabe ostoskeskuksen kohtalokin. Sokkeli jäi jäljelle jonkun unelmasta, siinä venäläiset pannaan maksamaan sotakorvaukset takaisin vähittäismaksulla. Näitä verkkoaitojen ympäröimiä nollakasvun unelmia on kaikkialla itärajalla. Venäläinen tuli ja loi toivoa, kun investoinnit alkoivat - liukeni velivenäläinen takaisin itään rahoineen.

Hyvät tarinat loppuvat aina monumentaaliseen loppunousuun. Olkoon se kuvan monumentaalinen lautatalo. Talon katutasossa toimii Simpeleen urheiluliike. Talossa on eletty, naitu, synnytty ja kuoltu. Nyt talo on kuori - jota kunnalla ei ole varaa purkaa. Se seisoskelee itsekseen makeupit karisten.
Talo on ollut kylän ylpeys tuohon tultuaan. Kauppa ja vuokrahuoneita. Monen toiveen täyttymys. Monen vuokralaisen elämän lähtö eteenpäin.
-
Hyvässä tarinassa kaikki kiteytyy yhteen kuvaan tai lauseeseen. Tämä tarina oli synkkä yksipuheluni vihasta. Talo ei voi vihata, mutta se välittää metaforaa yhteiskunnastamme. Suurin osa olevista haahuilee epätodessa lamautuneena ja murtuneena ja vaikka nurkassa toimii yrittäen vielä pieni joukko, hekin jo matkalaukkujaan pakkaavat.

Post Scriptum.
Dysleksialtani en vaan saa kaikki kirjoitusvirheitäni pois ja se harmittaa minua kovasti.
Koeta kestää, jos satuit tämän lukemaan.